19. tammi, 2016

Virtaan silti

Lumen, pakkasen ja jään keskellä, jähmettynyt virtaus muodostaa kuurankukkia, jääpuikkoja, lumitimantteja sinne tänne puiden oksille, maahan ja jopa viiman kannattelemina taivaalle. Sinisen hämärän rikkoo nousevan auringon oranssit säteet. Kevät on käpertyneenä, se ei liiku vaan odottaa Luojan hengitystä, energisoivaa lämpöä, sadetta ja tuulia. Hiljainen hämärä kietoo kaiken vaippaansa, jopa minut se saa toimimaan hitaammin. Nyt ei voi olla kiire. Nyt on se hetki, jolloin voi tavoitella ennen tavoittelematonta. Sekin on käpertyneenä minussa ja odottaa heräämistään. Se sykkii sydämen rytmissä, hengityksessä se piirtää huuruja ilmaan. Oi elämä-enkö olisi kiitollinen näistä hetkistä, päivistä, jotka ovat ovia ikuisuuteen! 

Ikuisuus on olemiseni tila, jossa luon todellisuuttani. Kaikki elämä ei ole tässä, tämä on vain kalpea aavistus, pinnan kiito, josta kaiut kimpoavat kohti korkeuksia. Olen niin paljon enemmän. Liittymiseni kautta olen osa kaikkeutta ja kaikessa virtaa Jumalallinen rakkaus. Siitä me elämme, siinä me kasvamme ja siihen me lopulta juurrumme.

Katso luontoa ja löydä sieltä itsesi ulottuvuudet.